Hallitus antoi Yhdysvaltojen ja Suomen välisen ns. puolustussopimuksen (Defence Cooperation Agreement, DCA) kesäkuun alussa eduskunnalle ratifiointikäsittelyyn. Asian merkittävyys huomioiden varsin suppeaksi jääneessä eduskunnan lähetekeskustelussa kriittisiä puheenvuoroja ei juuri kuultu. Joitakin huolia nostettiin esille, mutta tärkeintä eli sopimuksen vaikutusta Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen asemaan ei puheenvuoroissa kriittisesti arvioitu.

Sopimuksen keskeinen ongelma ja vaara on se, että Suomi luopuu siinä alueensa suvereenista hallinnasta Yhdysvaltojen sotilasvoiman hyväksi. Sopimuksen nojalla Yhdysvaltain joukot ja muut sopimuksessa määritellyt toimijat voivat tulla maahan, perustaa tukikohtia, liikkua maalla, merellä ja ilmassa; käyttää teitä, satamia, lentokenttiä sekä varastoida aseita. Sopimuksessa osoitetaan 15 aluetta Yhdysvaltojen käyttöön. Yhdysvaltain hallussa olevia alueita Suomella ei ole oikeutta tarkastaa saati mitenkään kontrolloida, niille ei ole pääsyä. Suomella ei ole tietoa, mitä kohteissa säilytetään tai millaisia toimintoja niissä on. Voi sanoa, että Yhdysvallat on niissä suvereeni toimija.

Eduskunnan aiemmin hyväksymät Nato-jäsenyys ja siihen liittyvä Nato SOFA -sopimus ovat ainakin muodollisesti osapuolten itsemääräämiseen ja tasaveroisuuteen perustuvia. Suomi päättää niiden nojalla itse, mitä se tekee tai sallii vaikkapa alueellaan tapahtuvan. Asioista päätetään ja sovitaan aina erikseen. DCA menee paljon pidemmälle, sillä yhdysvaltalaisjoukkojen maahantulo ja Suomessa toimiminen ovat niiden sopimuksen mukainen oikeus. DCA ei siis jätä Suomelle oikeutta päättää itse eikä perustu osapuolten tasaveroisuuteen. Siinä Yhdysvalloille luovutetaan oikeuksia Suomen alueella, mutta Suomi ei saa mitään. Ei Yhdysvallat lupaa sopimuksessa Suomea puolustaa.

Kun Suomi luopuu alueensa suvereenista hallinnasta, se luopuu ulko- ja turvallisuuspolitiikkansa ydinasiasta. Suomi ei enää suvereenisti päätä ulko- ja turvallisuuspolitiikastaan, koska se ei tosiasiassa enää voi täysin vastata alueeltaan tai alueensa kautta muihin maihin mahdollisesti kohdistuvasta sotilaallisesta uhkasta ja voimankäytöstä. Sodasta ja rauhasta päätetään jatkossa Suomen yli – Washingtonissa. Nyt eduskunnallekin yritetään uskotella, että tämä lisääntyvä ennakoimattomuus ja arvaamattomuus juuri tuottaisi sen mitä tavoitellaan eli Suomen turvallisuutta lisäävän ”pelotevaikutuksen”. Käy todellisuudessa aivan päinvastoin. Suomen turvallisuusasema heikkenee, jos eduskunta päättää ratifioida DCA-sopimuksen.

On vielä korostettava, että olennaista ei edes ole se, montako tukikohtaa tai muuta aluetta Yhdysvalloilla on Suomessa aktiivisessa käytössään ja onko niille varastoitu aseita. Olennaista suvereenisuuden menettämisen kannalta on Yhdysvaltain asevoimille annettavat oikeudet vapaaseen maahantuloon ja vapaaseen liikkuvuuteen ja läsnäoloon. On hyvin mahdollista, että pysyviä joukkoja tai merkittäviä asevarastoja ei Suomeen tuoda. Voi hyvinkin olla tarkoituksenmukaisempaa Yhdysvalloille pitää ne poissa etulinjasta, johon Suomi nyt luetaan.

Eduskunnan lähetekeskustelussa useampi edustaja toivoi aivan oikein huolellista ja tarkkaa eduskuntakäsittelyä sopimusta koskevalle hallituksen esitykselle. Kuitenkin täysistunto päätti keskustelun loputtua lähettää esityksen käsittelyyn vain neljään valiokuntaan. Puolustus-, perustuslaki- ja lakivaliokunnan on annettava lausuntonsa ulkoasiainvaliokunnalle, joka sitten laatii mietinnön. On ihan selvää, että huolellinen eduskuntakäsittely vaatisi laajemman valiokuntakierroksen. Sopimuksella ja sen myöhemmin eteemme tuomilla vaikutuksilla on kytkentä todella moneen lainsäädännön alaan. Nato-jäsenyyden hakemista sentään käsiteltiin kaikissa valiokunnissa, vaikka toki sitäkin pikaisesti ja pintapuolisesti.

Näyttääkin nyt ilmeiseltä, että DCA-sopimus viedään eduskunnasta läpi pikavauhtia, ratifiointipäätös tähdättäneen hiljaisiin viikkoihin juhannuksen jälkeen. Sopimus olisi ratifiointiprosessin jälkeen voimassa kymmenen vuotta, syksyyn 2034.