Varhaiskasvatus on tullut minulle tutuksi omakohtaisesti neljän lapsen isänä sekä toimiessani kymmenen vuoden ajan Turun kaupungin kasvatuksesta ja opetuksesta vastaavissa toimielimissä. Lautakunnan jäsenenä, kaupunginvaltuutettuna ja kansanedustajana olen vuosia puolustanut lähipäiväkoteja, pieniä ryhmäkokoja ja varhaiskasvatuksen riittävää resursointia yhteistyössä paikallisten vanhempainyhdistysten ja päiväkoti-ikäisten lasten vanhempien kanssa.

Suomalaisen päivähoitojärjestelmän historia juontaa juurensa 1800-luvun lopulla perustettuihin ensimmäisiin lastentarhoihin. Vuonna 1973 säädettiin päivähoitolaki. Lasten päivähoito oli ratkaisu sosiaalisiin kysymyksiin: perheelliset naiset pääsivät töihin ja lapset kasvatuksellisesti sopivaksi katsottuun paikkaan vanhempien ollessa töissä. 

Pedagogiikka on ollut keskeinen osa suomalaista varhaiskasvatusta jo ensimmäisten lastentarhojen (nykyisin päiväkodit) perustamisesta alkaen. Varhaiskasvatuslain (2018) ja velvoittavan opetussuunnitelman myötä pedagogiikan rooli varhaiskasvatuksessa on entisestään vahvistunut.

Tällä hetkellä iso ongelma on, että toiminnalle asetetut vaatimukset ja resurssit eivät kohtaa. Varhaiskasvatuksen perustaa ovat jo pitkään heikentäneet niin riittämättömät valtionosuudet kuin vuosia jatkuneet kuntien omat säästökuurit.  Alan ammattilaisten palkkaukseen, työoloihin ja koulutukseen ei ole riittävästi panostettu, vaan toiminnan kehittämistä on  päinvastoin ohjannut uusliberalistinen tehostamisen eetos.

Alan akuutti henkilöstökato on tosiasiassa pitkään jatkuneen politiikan looginen seuraus. Poliittisten ratkaisujen vuoksi monet niistä hyvistä asioista, joita varhaiskasvatuslaki edellyttää, toteutuvat puutteellisesti, tai jäävät kokonaan toteutumatta.

Kuluneella eduskuntakaudella palautettiin subjektiivinen varhaiskasvatusoikeus ja korjattiin Sipilän hallituksen heikentämä suhdelukuasetus entiselleen. Nämä ovat olleet tärkeitä toimia, mutta eivät vielä riitä varhaiskasvatuksen jo kriisiksikin muodostuneen tilanteen korjaamiseksi.

Tässä toimenpide-ehdotukseni alan ongelmien ratkaisemiseksi:

1. Henkilöstön veto- ja pitovoimaa parannettava!

Varhaiskasvatuksen tärkein resurssi on osaava työhönsä sitoutunut henkilöstö. Henkilöstöä pitää olla tarpeeksi, jotta jokainen lapsi saa hyvää hoitoa ja opetusta. Henkilöstöpulan keskeiset ratkaisut ovat alan ammattiryhmien palkkatason tuntuva nosto ja työolojen parantaminen. Kasvatus- ja opetushenkilöstölle pitää myös taata mahdollisuus keskittyä omaan työhönsä – laitoshuoltoon, ruokahuoltoon ja toimistotyöhön tarvitaan omat resurssit. Muuntokoulutus lastenhoitajasta varhaiskasvatuksen opettajaksi tai sosionomiksi on mahdollistettava työssäkäynnin ohessa koko maassa.

2. Ryhmäkoot pienemmiksi – pysyvyyttä ryhmiin!

Eduskunnan on osoitettava määrärahaa lapsiryhmien kokojen pienentämiseen ja ryhmäkokoja säätelevää asetusta tulee tarkentaa. Henkilöstömitoitusta on tarkasteltava ryhmä-, ei yksikkökohtaisesti. Nykyistä ryhmäkokoja säätelevää valtioneuvoston asetusta tulisi myös muuttaa siten, että alle kolmivuotiaiden mitoitus olisi voimassa aina sen lukuvuoden loppuun asti, jolloin lapsi täyttää kolme vuotta. Näin vähennettäisiin pienten lasten ryhmissä kesken kauden tehtäviä siirtymiä ja mitoitukseen perustuvia kikkailuja ryhmien kokoonpanoissa. Lisäksi asetuksesta pitää poistaa alle viisi tuntia päivässä varhaiskasvatuksessa viettäviä lapsia koskeva väljempi henkilöstömitoitus. Jokainen lapsi on kokonainen!

3. Erityisopettajamitoitus lakiin!

Varhaiskasvatuslain mukaan lapsella on oikeus tarvitsemiinsa varhaiskasvatuksen erityisopettajan palveluihin, kuten erityisopetukseen ja erityisopettajan konsultaatioon. Erityisopettajalta saadulla tuella ja opetuksella ennaltaehkäistään ja vähennetään lapsen oppimisvaikeuksien moninaistumista. Jotta lapsen oikeus erityisopetukseen toteutuu myös käytännössä, on säädettävä sitova erityisopettajamitoitus: yksi erityisopettaja 50 lasta kohden. Saman erityisopettajamitoituksen tulee koskea koko varhaiskasvatusta (sisältäen esiopetuksen).

4. Lähipäiväkotiperiaatetta vahvistettava!

Lasten oikeutta lähipäiväkotiin on vahvistettava. Moni perhe on joutunut pulaan, kun päiväkotipaikat lähipäiväkodissa ei riitä. Kaukana sijaitseva päiväkotipaikka pidentää lasten hoitopäivien pituutta ja hankaloittaa perheiden arkea. Etenkin yksinhuoltajien ja pienten lasten näkökulmasta tilanne voi olla täysin kohtuuton, jos kunnan tarjoama päiväkoti sijaitsee perheelle hankalasti saavutettavassa paikassa.

Päiväkotipaikkoja pitää olla riittävästi eri alueilla. Kun päiväkotipaikkojen täyttöaste pidetään kohtuullisena, ryhmät pysyvät pienempinä ja lähipäiväkodeista löytyy vapaita paikkoja myös kesken toimintavuoden. Näin vähennetään tarpeettomia siirtymiä päiväkodista toiseen ja turvataan lapselle eheä oppimispolku varhaiskasvatuksesta alkaen.

5. Tilat, opetusmateriaalit ja välineet kuntoon!

Päiväkodit pitää rakentaa lasten ja varhaiskasvatuksen toiminnan tarpeista käsin. Muodissa oleva uusien päiväkotirakennusten suunnittelu, jossa kahdelle lapsiryhmälle tehdään osin yhteiset tilat, kuormittavat sekä lapsia että aikuisia ja aiheuttavat turhaa levottomuutta ryhmiin. Kunnolliset opetus- ja leikkitilat, eteiset ja omat vessat kaikkiin ryhmiin! Kirjojen, lelujen, pelien sekä muiden opetusmateriaalien ja välineiden tulee olla ehjiä ja ajantasaisia. Yksiköiden koko pitää suunnitella lasten etu ensisijalla. Sopivan kokoisissa yksiköissä talon henkilöstö ja lapset tuntevat toisensa. 

6. Voiton tavoittelu pois varhaiskasvatuksesta!

Varhaiskasvatusta tulee järjestää lasten ja perheiden tarpeita – ei yritysten voitontekoa varten. Varhaiskasvatuksen yksityistäminen on aina riski. Lasten päiväkotipaikka voi mennä alta esimerkiksi yrityksen mennessä konkurssiin. Yksityinen päiväkoti voi valita lapsensa ja halutessaan yksipuolisesti päättää lapsen hoitosopimuksen. Palveluiden järjestäminen julkisesti – ilman voiton tavoittelua – on lapsen edun toteutumisen kannalta varminta – ja yhdenvertaista.